Mall Of Asia – Filippiinien suurin ostoskeskus, ja kunpa muistaisin, ettei sinne tarttis mennä enää

Aamiaisen/lounaan jälkeen lähdettiin ulos kävelemään ja tricyclekyytiä etsimään, sellqista kun ei lähikadulla nyt ollut ja piti kävellä vähän kauemmaksi, että löytyi kyyti. Kuski vaan oli ihan pihalla ja hoomoilasena kun pyydettiin Mandaluyongin yhdelle torille viemään parin reilun kilometrin päähän, ja yritin näyttää puhelimen Google Mapsista, että tuonne noin, mutta ei se ees viitsinyt katsoa puhelimen ruutua ymmärtääkseen mitään. Selitti jotain toisesta torista lähempänä, ja oltiin, että okei no sinne sitten, mutta kun vähän matkan päästä oltiin siellä perillä oli tämän herran “tori” vain muutama pieni vihanneskauppa ison Barangka-kadun varressa, ja jollain tiskillä näkyi lojuvan jotain lihaa myös. Vaimo pyysi suoraan ajamaan sitten Crossingiin eli lähelle Shaw Boulevardia, sillä hän asuu siellä ja tietää alueen, siellä on kunnollinen tori jonne nyt sitten mentiin suoraan. Olisikohan kuski ollut vielä kankkusessa tai muuten vaan univelkaisena ja zombina uudenvuoden juhlintojen jälkeen, vaikutti kyllä vähä semmoselta..

Kalatiskiä torilla

Torilta saatiin ostokset tehtyä suht nopeasti, sinimarliinia eli miekkakalaa ostettiin myös. Kun käveltiin kadulla tricyclepysäkkiä kohti ostin myös yhdestä vaatekaupasta itselleni uuden t-paidan ja setin missä kolmet bokserit, ja maksoi yhteensä vain 500 pesoa eli noin 8,35€.

Illallisen syötyämme otin meille Grab-kyydin MOA:an eli Mall Of Asiaan, järkyttävän kokoiseen ostoskeskukseen missä on kaamea ihmisvilinä. Noh, nyt kyyti piti tilata kuitenkin käteismaksulla, sillä Osuuspankilla oli jotain häiriötä meneillään sovelluksessa eikä sovelluksen käyttö onnistunut ollenkaan, ei verkkopankkiin kirjautuminen eikä mobiiliavaimella maksun vahvistaminen. Alle 500 peson tilaukset saa tilattua käteismaksulla, ja kyyti oli 397 pesoa. Kuskina oli vähän vanhempi herra, eikä autossa ollut ilmastointia vaan kuuma sisällä. Käteismaksun huono puoli tuli myös esille kyydin lopussa, sillä kun minulla ei ollut sopivaa pienempää rahaa ja piti antaa tonnin seteli, sain takaisin vain 500 enkä 600 kuten olisi pitänyt, kuski siis otti siinä itselleen satasen tipin suoraan. Asia sai hetkeksi pahalle tuulelle, että taas just tätä, taas kusetetaan, mutta onneksi juttu unohtui pian.

Mitään ostettavaa ei ollut, ja ainoa piipahdus sisään johonkin liikkeeseen oli kun vilkaisin parissa minuutissa yhden kenkäliikkeen tarjonnan nopeasti. Kun otin kuvan käytävän vieressä olleessa avoimessa tilassa olleesta rakennuksen pienoismallista, asteli minua lähemmäs nainen joka tarjosi esitteitä kyseisestä rakennuksesta, siis asuntokauppaa. Pudistelin päätäni ja sanoin vaan, että ei kiitos. Kun kävelimme Jenniferin kanssa kauemmas vitsailin filipinoksi hänelle, että mitäpä jos olisin sanonut naiselle, että no paljonkos maksaa, ja että onpa kallista, eihän minulla ole rahaa! Ihmisvilinä oli hurja, ja lähdettiinpä sitten aika pian lipettiin tuolta.

Seuraava kusetusyritys tuli kun oltiin tekemässä lähtöä. Nyt en tilannut meille Grab-kyytiä, koska noutopaikkaa oli aika hankala saada kohdilleen siinä pääsisäänkäynnin luona. Vaimo ehdotti, että mennään vaan julkisilla takaisin kämpälle, joten mikäs siinä. Noh, näytti että kaikki jeepneyt siellä olivat ihan täynnä ja niihin oli pitkät jonot. Joku siihen tuli kyselemään, että tarvitaanko kyytiä ja minne matka, Jennifer oli jo sitten ihan menossa sen kaverin perässä sähköiselle tuktukille. Minä en yhtään tykkää noista feissareista jotka tulee tyyliin kädestä vetäen vetämään kulkuneuvoon. No sinne vähän matkan päähän käveltyämme kysyin, no että paljonkos kyyti maksaa, ja kuulemma oli että 200 pesoa. Tein samantien U-käännöksen, ja sanoin että unohda. Peräämme vielä kuultiin uusi tarjous, 150 pesoa! Haluttiin mennä Baclaraniin ja Taft Avenuen MRT-asemalle. Lähdettiin sitten katsomaan niitä jeepneykyytejä toisesta kohtaa. Noin 5 minuutin venttailun jälkeen mahduttiin yhteen jeepneyyn, ja maksoin meistä 30 pesoa. Pikkurahojahan nuo on, mutta ihan periaatteesta en halua tukea kiskureita ja kusettajia. Olin hyvällä tuulella jeepneyn kyytiin päästyäni, sillä viimeisiä vetelevät, nuo vanhat jenkkiajan pörisevät ja mörisevät koristeelliset jäänteet täällä joissa kankku kiinni kankussa sisällä tiiviisti istutaan sivupenkeillä. Marcoksen modernisoimisprojekti on nyt 2024 aikana pian lopettamassa noiden operoinnin, ja liikenteessä saa toimia vain uudemmat minibussit, ja tämän myötä paljon kuljettajia ja apulaisia on jäämässä ilman leipää.

Päästiin jeepneyllä Baclaraniin ja siitä Taftin juma-asemalle missä ostin liput meille, filipinoksi puhuen tottakai, ja lippuluukun nainen ihan kysyi kuinka osaan kieltä, vastasin vain kiireessä, että opiskelen sitä. Junamatka Shaw Boulevardille sujui siinä samaan tapaan kuin muillakin matkustajilla pitkälti, kännykkää selaten. Luin siinä kuitenkin uutisia Suomesta, enkä mitään somea selaillut. Asemalta pääsi nopeasti kävelemään tutulle lähikadulle missä on 7eleven jossa ollaan käyty useasti, ja sitten tricyclekyytitolppa. Nyt ostettiin vielä ennen kyytiä iltapalaksi vaimolle hampurilainen ja minulle hotdog (olisi pitänyt ottaa hamppari, sillä hodarin syöminen oli tosi sotkuista kun siitä tursusi kaikki täytteet herkästi ulos nakkia myöten). Joku mies kysyi minulta rahaa, ja lykkäsin sille taskunpohjalta 8 peson kolikkoa, enkä sen jälkeen tohtinyt mieheen katsoa ja toivoin, että jättäisi minut rauhaan sitten. Jälkeenpäin vaimo sanoi, että mies kysyi vain yhtä pesoa, varmaankin että olisi saanut viereisestä kojusta jonkin tietyn annoksen ostettua. Sai siis 8-kertaisesti pyytämänsä, harmi että sitten vain käänsin hänelle selkäni tylysti.

Kyytijono oli kasvanut tällä välin noin viisikymmentämetriseksi, mutta se onneksi liikkui nopeasti kun siihen tuli jatkuvasti uusia kyytejä. Annoin meidät kyydinneelle miehelle satasen 70 sijaan, kiitin oikein paljon ja toivotin hyvää uutta vuotta filipinoksi. Aina saa lämpimän hymyn palkaksi kun puhuu filipinoa täällä. Olin jo hyvällä tuulella kun päästiin takaisin kotiin. Uuvuttava päivä, joten iltapalat vain ja sitten yöpuulle.