Pagsanjan-joki ja vesiputous, tippejä kärkkyvät filippiinot

Halusin meille vielä yhden retken ennen kotiinlähtöäni, ja kohteeksi valikoitui Pagsanjan-joki ja -vesiputous Lagunassa, jonne oli muutaman tunnin ajomatka Manilasta. Varasin retken meille yksityisenä 2-hengen retkenä, ja mukana piti olla englantia puhuva opas. Noooh..

Herättiin aamulla aikaisin 6:30, syötiin aamupalat ja lähdettiin reppujen kanssa tallustelemaan lähikatuja etsien tricycleä. Melko pian sellainen löytyikin ja pyysimme viemään Bonin MRT-asemalle. Yleensä tuo kyyti on 60 pesoa, Boni on melko lähellä. Kyydin päätteeksi ojensin ukolle sen 60 pesoa ja sanoin samalla, että siinä 60 pesoa. Ukko sanoikin, että pitää maksaa 70. Nakkasin kympin kolikon hänen käteensä vielä sanoen samalla filipinoksi, että kallista, kaveri. Kuinka saada ikävä mieli heti aamusta, kun tietää, että kiskovat ylihintaa. Eihän tuo ole paljoa mitään rahaa, mutta jos sitten taas ajatellaan periaatteen kannalta, niin hemmetti! No, ei muuta kuin juna-asemalle ja junaan. Heti tuli parempi mieli kun lippukassan nainen yllättyi kun puhuin filipinoa hänelle. Vakiovastaukseni on aina, että vähäsen vain, mutta opiskelen sitä kyllä.

Ahtauduttiin junaan kuin sardiinipurkkiin muiden ihmisten kanssa, seisottiin siellä muita vasten puristuksissa ja mun vieressä oli joku hikinen setä. Taft Avenuelle Baclaraniin päästyämme oli junassa jo onneksi väljempää. Baclaranissa hypättiin jeepneyyn, ja siellä aluksi taas kankut kiinni kankuissa muiden filippiinojen kanssa. Olin ihan innoissani, että taas minua onnisti ja pääsin tuollaisen muinaismuiston kyytiin.. Tammikuun jälkeen kun voi olla, ettei niitä enää näy Filippiinien katukuvassa. Jeepneyn pakoputki hörisi ja mörisi kuskin kiihdyttäessä meitä pitkin katuja Mall Of Asiaa kohti.

Mall Of Asian pallo

MOA:an päästyämme huomattiin, että oltiin suomalaisittain sopivasti etuajassa noin vartti, joten mentiin Mang Inasaliin ostamaan Jenniferille, tai meille, yksi pieni halo-halo -annos. Kassalla oli transhenkilö, jolla oli huolitellusti muotoillut keinotekoiset kulmakarvat. Tilasin filipinoksi, ja kun sanoin, että pieni annos, niin vastakysymys yllätti minut, että miksi pieni? Naurahdinpa siihen vain, vaikka jälkeenpäin tuli mieleen kaikkea mitä olisin voinut vastata, kuten, että se tulee vaimolleni, tai että yritän laihduttaa, tai että pieni siksi, koska olen jo iso..

Yllätyksekseni kuskimme olikin jo kadun varressa lähellä odottamassa meitä, joten hypättiin vaan kyytiin ja matka Lagunaa kohti alkoi. Kuski ei mitään ihmeempiä meille jutellut, vastasi kun kysyin filipinoksi, että onko pitkä matka. Sekoitin vain paikan nimen, ja kysyin, että onko pitkä matka Pangasinaniin (eikä Pagsanjaniin), ja Pangasinan onkin ihan toisessa suunnassa Tarlacin ja Baguion välissä, no saatiin pienet naurut. Loppumatka perille saakka sujui kuskin hiljaisuudessa. Aamulla oli vähemmän liikennettä, joten ehkä siinä meni noin puolisentoista tuntia vaan kun oltiin perillä. Maisemat vaihtelivat tienvarsikaupungeista riisipeltoihin toisinaan, ja sitten taas asutusta ison tien varressa, liikennettä ja ihmisvilinää.

Kun päästiin perille käytiin heti alkuunsa mukavuushuoneissa, onneksi olin ottanut paperia mukaan sitä varten, sillä vesipesut kuupalla ei minulta kyllä luonnistu, ainakaan vielä. Kuski jäi autolle odottelemaan, ja me astelimme talon halki joen betoniselle rantatörmälle, ja meitä ohjeistettiin pukemaan pelastusliivit ja kypärä. Vieressä taisi olla ryhmä eteläkorealaisia turisteja innokkaina. Pian meidät pyydettiin portaita alas joen luokse, jossa käytiin istumaan kiikkerään, pitkään ja kapeaan kanoottiin keskelle, ja kaksi venemiestä työnsivät veneen kauemmas rannasta ja alkoivat melomaan kiivaaseen tahtiin meitä keskemmälle Pagsanjan-jokea. He meloivat meitä kohti yläjuoksua, ja katsottiin kun meidän takaa tuli kanootti jossa oli puksuttava moottori, ja se hinasi perässään varmaan viittä tai kuutta kanoottia täynnä turisteja. Lopulta meidänkin kanootti kiinnitettiin jonon huipuksi, ja melovat miehemme saivat levätä hieman. Tässä vaiheessa tuli jo sellainen fiilis, että jahas, onpas turistirysä! Eikä meillä siis ollut mitään opasta, joka olisi kertoillut juttuja ja pitänyt huolta ja selittänyt asioita.

Moottorikanootti veti kanoottijonon kiemurtelevaa Pagsanjan-jokea ylöspäin, kunnes tuli ensimmäinen koski, ja sitten pääsivät taas venemiehet kunnon hommiin. He meloivat tiukkaa tahtia meitä ylävirtaan, ja sitten paikoitellen myös hyppäsivät veneestä veteen ja kiville ja kiskoivat kanoottiamme pienet koskipaikat ylävirtaan. Kanootti hörppäsi pari kertaa vähän vettäkin, ja kyllä siinä aika lailla minuakin jännitti kun kanootti oli niin kapea ja kiikkerä, että siinä yritettiin tasapainoilla sitten. Kädet tuli tiukoissa paikoissa pitää kanootin sisäpuolella, ettei vain jäisi sitten kivien ja kanootin väliin. Niin sitä vain koskipaikkojen ohitse ylävirtaan edettiin, ja sitten ukot jatkoivat taas normaalia melomista.

Pagsanjan-joki kiemurteli, ja sitä reunastivat vehreät kasvustot sekä paikoitellen kalkkikivijyrkänteet, jotka kohosivat korkeuksiin reunastamaan vaaleansinistä taivasta pilvineen. Pieniä vesiputouksia näkyi, joissa vesi ryöppysi ja putosi korkeuksista. Meidän melojat ottivat hyvää kiriä, ja varmaan oltiin kepeimmät kuljetettavat sillä oli muita kanootteja joissa oli kolmekin turistia istumassa, ja sitten minuakin kookkaampia ukkoja ja eukkoja. Saimme siis suurimmaksi osaksi nauttia maisemista joita eivät toiset turistit pilanneet meiltä.

Noin puolimatkassa tultiin taukopaikalle jossa päästiin tepastelemaan maalle taas, ja vieressä oli hieno vesiputouskin. Turistirysämäisyys yltyi, kun siinä myytiin limppareita ja grillattua kanaa. Pudistelin päätäni Jenniferille, että ei osteta, mutta hän halusi, ja jos ei meille niin ostetaan sitten meidän venemiehille evääksi. Tähän suostuin sitten, mutta sanoin että eihän minulla ole rahaa mukana. No, velaksi voi ostaa, tottakai! Utang, velka, kuten filipinoksi sanotaan. Venemiehemme kiittelivät eväistä, ja minulle näytettiin kuittia mihin oli velka kirjattu. Neljäsataa pesoa! Yksi kokis maksoi 80 pesoa, ja kanankoipi 120 pesoa, joten yhteensä 400. Sadattelin mielessäni, että on oikein kunnon kiskurihinnat ja turistirysä tämä, hitto vieköön! Tosin euroissahan tuo on noin 6,70€. Matka jatkui pian, ja toinen venemies taisi säästää eväänsä kanootissa kun taas toinen taisi vedellä ne taukopaikassa, ja miehistä nuorempi saikin huudella kanootin kärjessä ollutta vanhempaa miestä takaisin hommiin tauoltaan.

Upeat maisemat hälvensivät vitutusta hinnoittelusta ja turistirysämäisyydestä. Oltiin yli puolimatkan tultu jo, ja lopulta saavuttiin perille Pagsanjanin vesiputoukselle jossa isot vesimassat putoavat pauhuten korkeuksista lampeen. Täällä turisteja kyydittiin bambulautalla luolaan vesiputouksen takana, ja pitihän sitä tottakai kokeilla. Aivan vesiputouksen vieressä saimme kunnon pärskeet yllemme ja vesiputouksen jylinän ylitse ei muuta meinannut kuulla. Kun palasimme rantaan lauttamiehet kärkkyivät tippejä, hokien extra tip, extra tip Sir! Möläytin siinä filipinoksi, että ei minulla ole rahaa! Mutta korjasin vähäsen sanomalla, että myöhemmin, myöhemmin.

Tämän jälkeen lähdettiinkin paluumatkalle, ja nyt venemiesten urakka oli huomattavasti helpompi, vain ohjailla, ettemme törmäisi kiviin koskissa. Olimme ensimmäiset tästä turistiryppäästä jotka palasivat alkupaikkaan missä joki oli rauhallinen, ja moottoriveneukko odotteli siellä meitä. Loppumatka meni lipuessa idyllisten jokimaisemien ohitse ilman muita turisteja, ja nautimme todella reissusta, vaikka kanootti kiikkerä olikin ja kiskurihinnat.

Päästiin takaisin lähtöpaikkaan, ja toinen venemies tuli perässämme antamaan “velkakuitin” ja odottamaan maksuamme. Siis neljäsataa meni miesten eväisiin siellä, ja sen lisäksi 150 pesoa pistin eli yhteensä 550 pesoa. Minulla ei tosiaan ollut mukana kauheasti rahaa, tai ylipäätään enää reissurahoja jäljellä paljoa, ja meille piti jäädä käteistäkin jotta pääsisimme palaamaan takaisin asunnolle. Venemies toivotteli siinä Merry Christmas and Happy New Year, mutta ilme muuttui kyllä hyvin nopeasti hölmistyneeksi kun katsoi mitä annoin. Mies näytti rahoja, ja kysyi, entä meidän tippimme? Osoitin rahoja ja selitin, että siinähän on neljäsataa mitä nautitte siellä taukopaikassa, ja vähän ekstraa. Toivotin hyvää joulua, ja käännyin kävelemään pois miehen luota. Nyt oli jo melkoisen vittuuntunut olo rahankiskonnasta. Hipsittiin Jenniferin kanssa vessa/suihkutilaan, lukittiin ovi, ja alettiin kuivailemaan ja vaihtamaan vaatteita.

Kun olimme saaneet puhtaat kuivat vaatteet ylle meidät ohjattiin terassille katetun pöydän ääreen lounasta nauttimaan. Onneksi sitä venemiestä ei enää näkynyt missään, mutta taisi se kaverillensa aiemmin selittää millainen oli palkkio. Lounaaksi oli kupillinen riisiä, uppopaistettu kanankoipi, chop sueytä, kupillinen keittoa ja jälkiruuaksi turoneita, eli uppopaistettuja taikinakääröjä joiden sisällä on makeaa banaania. Syötyämme lähdettiin reippaasti takaisin autolle, sillä ajatus venemiehen uudelleenkohtaamisesta kummitteli mielessäni.

Nyt olikin huomattavasti enemmän liikennettä kuin tullessamme, ja matka takaisin Manilaan kesti hieman kauemmin. Tyytymätön venemies kummitteli mielessäni, ja väsynyt mieleni kuvitteli automme vierelle ajavan moottoripyörän, jonka päällä kuski.. ja takana kylmäkasvoinen venemies joka kohottaa mustana kiiltelevän pistoolin kohti ikkunaani ja laukaukset lävistävät ja sirpaloivat auton sivulasin, ehtisinkö reagoida ja kohottaa sylistäni repun edes pieneksi suojaksi? Tuon tyylisiä palkkamurhiahan Filippiineillä tapahtuu varmaan viikoittain, tunnistamattomat moottoripyörämiehet ajavat vierelle – PAM! PAM! – ja katoavat liikenteen vilinään, eikä näitä koskaan saada kiinni. Olen aiemmin myös sattunut katsomaan Youtubesta dokumentteja Filippiinien aseväkivallasta sekä palkkamurhista, laittomia asekopioita valmistetaan joita ei voi jäljittää ja siinä myös haastateltiin miestä, joka kuulemma suorittaa tälläisiä listimistehtäviä kun käsky tai tilaus tulee.

Jennifer torkkui autossa, ja minuakin alkoi ramaisemaan niin, että pari kertaa pää nuokahti. Kun aloimme saapumaan takaisin Manilaan, kysyin kuskilta, että voisiko meidät jättää johonkin Shaw Boulevardin tai Bonin luokse, näillä ei kyllä heti napannut sillä hän ei halunnut EDSA:n iltapäiväruuhkiin, mutta Jennifer hoksasi ehdottaa Taft Avenueta Baclaranissa jos hän voisi sitä kautta ajaa ja hyppäämme siellä kyydistä, tämä onneksi kävi päinsä. Hyppäsimme siis autosta kun kuski pysäytti hetkeksi juna-aseman luokse, ja jäin miettimään, että olisikohan kuski odottanut jotain tippiä, mutta ei kai sitten sillä hän nyt ainakin saa palkkansa siitä mitä maksoin meidän tästä “yksityisestä” päiväretkestä.

Pian pääsimme junalla takaisin Bonin MRT-asemalle, ja sieltä ulos jonka jälkeen tricyclekyyti takaisin majapaikkaan. Olimme viiden aikaan alkuillasta perillä, ja saatoin vihdoinkin hengähtää helpotuksesta ja olla stressaamatta enää mistään rahankiskojista ja kusettajista. Upea Pagsanjanin reissu, jota hieman varjostivat rahankiskojat ja ryöstöhinnat.